Kirjoittajalta: Kirjoitan myös itselleni Tällä hetkellä psykologin ammatti on jatkuvasti "voittajapaikalla" suosioluokituksessa. Muiden ammattien joukossa psykologia on tulevaisuuden toimintana ollut jo yli kymmenen vuotta peräkkäin kolmen halutuimman tieteenalan joukossa oikeustieteen ja taloustieteen ohella. Minusta tuntuu, että juuri psykologian suosio luonnehtii luotettavasti aikamme nuorten arvojärjestelmää. Ja samalla paradoksaalisesti juuri psykologian suosio antaa käsityksen yksittäisten nuorten tai sosiaalisten ryhmien ongelmien erityispiirteistä, mutta myös koko nyky-yhteiskuntamme ongelmien erityispiirteistä. Psykologin työ on arvokasta. Psykologiksi tuleminen on tärkeää henkilökohtaisen voiman ja vallan saamiseksi ennen kaikkea itsestäsi. Teoreettisen ja käytännön psykologian osaaminen on välttämätöntä henkilökohtaisen kehityksen ja ihmisten psykologisen avun kannalta. Oli miten oli, jos pystyt tarjoamaan asiantuntevaa apua muille ihmisille, niin tämä on tietysti erittäin, erittäin tärkeää oman vakauden ja henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta. Henkilökohtaisen vakauden ja henkilökohtaisen vahvuuden puute muuttuu monissa nuorissa vakaaksi haluksi saada valtaa ja valtaa itsestään ja toisista. "Henkilökohtainen motivaatio", joka hallitsee nuoren halua ryhtyä psykologiksi, on tehokkain suodatin tämän erikoisalan hallitsemisessa. Ja juuri tämä seikka erottaa vakavimmin psykologian opettamisen minkä tahansa muun ammatin opettamisesta. Henkilökohtainen kiinnostus ja henkilökohtainen selektiivisyys tekevät oppimisesta pitkälti subjektiivista. Korostaen tätä psykologin koulutuksen ilmeistä piirrettä, jatkan ajatusta, että todellisen menestyksen saavuttamiseksi ammatissa on äärimmäisen tärkeää, että nuori asiantuntija aloittaa "uudelleensubjektivisoinnin" prosessin kirjaimellisesti aivan ensimmäisistä vaiheista lähtien. Psykologin työssä on tärkeää oppia mahdollisimman pian keskittymään objektiivisiin malleihin muiden psykologista palvelua (apua, korjausta, valmennusta jne.) tarvitsevien kokemuksen ja käyttäytymisen organisoinnissa. Ja siten ylittää ammatin opettamisen rajoitukset. Nuoren psykologin on voitettava niin sanottu "kompetenssikompleksi". Tämä "kompleksi" muodostuu erikoisalan opetusprosessissa eräänlaisen psykologi-opiskelijan "kyllästymisen" kautta teoreettisella tiedolla. Ne henkilökohtaiset motivaatioasenteet, jotka ilmensivät ensisijaisesti omia henkilökohtaisia ​​ongelmiaan, osoittautuvat psykologisten erikoisalojen opiskelijoiden ammatillisen psykologisen koulutuksen tärkeimmiksi merkityksenmuodostaviksi tekijöiksi. Psykologiopiskelijalla ei ole aavistustakaan, että opiskelu psykologian tiedekunnassa tai laitoksella ei ratkaise hänen henkilökohtaisia ​​ongelmiaan. Siitä huolimatta valmistuneesta syntyy käsitys, että hyvä teoreettinen perusta on hänen henkilökohtaisen ja ammatillisen hyvinvoinnin ja kasvun avain. Mutta valitettavasti pettymys ei kestä kauan saapua. Nuori psykologi, joka pyrkii työskentelemään erikoisalallaan, kohtaa sen tosiasian, että hän "ei osaa tehdä mitään"! Hyvällä pääkaupunkiseudullakaan hän ei pysty vastaamaan psykologisen avun pyyntöihin. Inhottavin tässä tilanteessa on ennen kaikkea se, että hän ei pysty auttamaan itseään niissä tilanteissa, jotka näyttävät jääneen menneisyyteen koulutuksen takia. Kukaan todellisista psykologeista ei onnistunut ohittamaan tätä ammattimaisuuden ja, sanoisin, yksilön ammatillisen sosialisoinnin ajanjaksoa. Uskon, että juuri psykologien keskuudessa tämä ristiriita korkean teoreettisen osaamisen ja äärimmäisen valmistautumattomuuden välillä käytännön toimintaan on selkein. Tämän ristiriidan voima on niin suuri, että se kirjaimellisesti "halkaisee" ammatillisen maailmankuvan palasiksi ja pakottaa paniikkiin etsimään tapoja palauttaa eheys ja tapoja saavuttaa ammatillinen elinkelpoisuus. Ei monta.