Kritisoimalla lasta jokaisesta virheestä tai epäonnistumisesta vanhempi tappaa hänessä olevan elämän ilmentymän, ilmaisen luovan energian ilmentymän, jota tarvitaan ulkomaailman tutkimiseen ja hallitsemiseen. Paikassa, jossa lapsi tarvitsee aikuisen tukea, ymmärrystä ja neuvoja tehdäkseen johtopäätöksiä ja mennäkseen eteenpäin, hän saa iskuja ranteeseen. Kritiikin kautta lapsi kuulee olevansa jotenkin erilainen. Ja sitten hän tukahduttaa kaikki spontaanisuuden ilmentymät, jotka rajoittavat sananvapautta. Energia, joka olisi voitu suunnata elämän hallitsemiseen, ohjataan elottomuuteen. Nyt tämä ulospääsyä kaipaava osa - vanhempien hylkäämisen kohtaaminen - leikataan pois ja piilotetaan tietoisuuden seinien taakse. Näiden seinien ympärille ilmestyy puolustuskeinoja, jotka pienimmälläkin yrityksellä ilmaista itseään sanovat: "Sinun pitäisi". t tee tätä, mikään ei kuitenkaan onnistu; Teen kaiken väärin... joten on parempi pitää matalaa profiilia; Olen paha". Tämän lapsi kuuli itsestään sillä hetkellä, kun hänen vanhempansa kasvattivat hänet (kritiikin kautta) hyväksi pojaksi (tytöksi). Hän harkitsi sitä ja otti sen haltuunsa. Ulkoisesta kriitikosta on tullut sisäinen osa psyykettä, joka muodostaa toisaalta tiukasti persoonallisuuden vapaan, luovan osan, itse asiassa sen yksilöllisyyden. Toisaalta nämä seinät/suojat suojaavat siltä lapsuuden tuskalta, devalvaatiolta, kritiikiltä ja oman pahuuden korostamiselta. "Ja sitten on parempi olla tekemättä mitään, koska kukaan ei moiti minua" - mikä tahansa aloitteen ilmentymä rangaistaan ​​itsestään. Tämän seurauksena ihminen elää olemassaolonsa kapeiden seinien sisällä tukehtuen omasta pelostaan ​​yrittääkseen päästä ulos ja ilmaista itseään ja kykyjään..