Omistettu Aleksanteri Mihailoville (1952-1985)...Kirjoitan kirjeen paikoista, joista he eivät palaa. Kuolin 32-vuotiaana hirttäin itseni. Siitä on kulunut 29 vuotta. Poikani on kasvanut... Nyt hän on minua vanhempi, hän on 37. Pitkään aikaan sukulaiseni ja ystäväni eivät voineet uskoa mitä oli tapahtunut. He ihmettelivät: "Mikä sai sinut?", he katuivat: "Niin nuori", he moittivat: "En säästänyt edes poikaani!", he ihmettelivät: "En pelännyt Herran tuomiota!", koska itsemurhia ei kunnioiteta tuonpuoleisessa elämässä, en itse ymmärtänyt pitkään aikaan tunteitani, tiesin, että tein tämän vain äitini vuoksi ja minulla ei ollut enää resursseja elää, joten helvetin tuli ei pelottanut minua. Minulla oli tarpeeksi aikaa selvittää kaikki, myös tunteeni. Itsemurhapäivänä ja koko edellisen elämäni ajan koin äitiäni kohtaan tunteiden vyyhtiä, jonka samanaikainen olemassaolo maan päällä näyttää mahdottomalta. Tämä on hullun rakkauden tunne hullun vihan ja siihen liittyvän syyllisyyden ohella, koska äitiä ei voi vihata... Näin äitini joskus sanoi tai sai minut ymmärtämään, ja yritin aina olla tottelevainen poika... Ja tunnen myös hullua yksinäisyyttä ja loputonta kaunaa äitini minulle aiheuttamista epäoikeudenmukaisista rangaistuksista ja loukkauksista. Yritin piilottaa niitä ympärilläni olevilta ja itseltäni. Tämä vaati kaikkien henkisten voimieni rasitusta ja masensi mielialaani. Hajattelin itseäni parhaani mukaan erilaisilla älyllisillä harrastuksilla: opiskelin mielenkiinnolla "Tiede ja elämä" ja "Technology for Youth" -lehtiä, keksin itsenäisesti erilaisia ​​sähkölaitteita ja suunnittelin radioita. Voisin opettaa pojalleni kaiken... Miksi tein sen rakkaudesta sinua kohtaan, rakas äiti! Vihasit minua niin usein, että tulin vähitellen siihen tulokseen, että voin miellyttää sinua vain katoamalla tästä maailmasta. Toisaalta tein tämän vihasta sinua kohtaan. Ymmärsin, että jossain syvällä sielussasi rakastat edelleen minua ja osa sinusta olisi järkyttynyt, jos olisin poissa. Halusin satuttaa sinua, kostaa tuskasta, jonka aiheutit minulle vuosien varrella. Sait minut niin vakuuttuneeksi, että olin arvoton, ja uskoin itsekin, ettei tuollaisella järjettömyydellä ollut mitään tekemistä maan päällä. Sitten en voinut käsitellä tunteitani niin kuin nyt. Vasta nyt ymmärrän, että tämä oli lapsellinen yritys tavoittaa sydämesi, saada sinut vastuuseen siitä, mitä teit sielulleni, löytää vastaus ja ymmärrys. Ymmärtäminen, että olen myös ihminen, jolla on oma maailmankuvani, kiinnostuksen kohteet, hauraus... Taatusti hullut skandaalisi, riittämättömät reaktiosi, jotka eivät vastanneet tekojani, haavoivat syvästi lapsellista sieluani epäoikeudenmukaisuudellaan. Niiden jälkeen tunsin itseni jatkuvasti tyhjäksi ja tuhoutuneeksi ja kesti kauan päästä takaisin elämään. Ja impulsiiviset aggressiivisen purkauksenne lapsiasi kohtaan toistettiin uudestaan ​​​​ja uudestaan. Sait raivosi minuun siitä, että miehesi on roisto, huonosta tuulestasi ja juuri sellaisesta. Ja nyt minulle on pahinta tajuta, 29 vuotta myöhemmin, että uhraukseni oli turha. Lähdit tästä elämästä ajoissa ajattelematta mitään uudelleen tai katumatta. Kiitos, että käyt säännöllisesti haudalla, istutat kukkia ja vuodatat kyyneleitä. Nämä valheelliset, näyttävät kyyneleet, petos naapureille ja itselleni Jos sieluni voisi itkeä, se vuotaisi maahan sateen päivinä, jotka tulvisivat kaiken ympärillä - siinä on niin paljon ilmaisematonta lapsuuden tuskaa! Et myöskään antanut minun itkeä sanomalla, että miehet eivät itke. En tiedä itkevätkö miehet, mutta tiedän, että he pystyvät tuntemaan olonsa erittäin vahvasti. Selvitin sen... veljentytäreni ja kummityttäreni kautta, joista tuli psykoterapeutti. Nyt ymmärrän, että ne ristiriitaiset tunteet, joita minulla oli sinua kohtaan, veivät kaikki voimani elämääni, eikä mikään voinut estää minua tytär, siskostani tuli ehdoton