Kirjoittajalta: Ensisijainen lähde Olipa kerran robotti Yan. Se luotiin kauan sitten palvelemaan ihmisiä. Ja hän teki työnsä täydellisesti. Hän työskenteli useiden vuosien ajan uskollisesti ja omistautuneesti ihmiskunnan hyväksi. Hän osasi tehdä laskelmia, siivota talon, jatkaa keskustelua ja paljon muuta. Yöllä he sammuttivat hänet ja laittoivat hänet nurkkaan. Pimeässä hän seisoi hiljaa aamuun asti, jotta hän voisi palata tehtäviensä pariin. Yökellon osoitin tiki hiljaa, laskien hänen elämänsä minuutteja, niin huomaamatonta ja merkityksetöntä elämää. Ja jos se loppuisi, universumi ei edes huomaisi, eikä kukaan olisi menettänyt paljon. Ajatelkaapa, rautapala on kadonnut. Tämä voidaan tehdä uudelleen, sitä voidaan jopa tehdä paljon paremmaksi. Näin robotti ajatteli itsestään ennen kuin se sammutettiin. Ja jokainen kerta saattoi olla viimeinen. Hän oli yksi miljoonista hänen kaltaisistaan. Oli jopa sata kertaa häntä parempia robotteja, uusia, nopeita, toimivia ja kauniita. Ne sopivat niin harmonisesti talojen sisätiloihin ja ihmisten elämään. Ihmiset halusivat huolehtia sellaisista roboteista, he olivat ylpeitä roboteistaan ​​ja näyttivät niitä ystävilleen, mutta Ian ei koskaan mennyt pihaansa pidemmälle, koska hän oli ruosteinen ja nariseva. Hänen hiipuvat kristallioppilaansa katsoivat välinpitämättömästi ja ehkä surullisesti sadepisaroita ikkunoissa, meluisia, ilkikurisia lapsia, jotka laskevat veneitä puroihin, sateenkaareen ja auringonvaloon, joka tunkeutui taloon. Hän suoritti velvollisuutensa ja yritti olla joustava. Päivät seurasivat toisiaan, mutta rutiini ja loputon kylmä tyhjyys ja tapahtumien merkityksettömyys pysyivät robotin sisällä. Ja ne olivat kuin pimeä kuilu, tyhjyys, johon voi kadota niin helposti, eikä melkein kukaan estäisi häntä. Millaista on olla joku, jolla ei ole elämää? Tiesivätkö ihmiset ympärilläsi tästä?.. "Mitä elämä on? Miksi minut luotiin robotiksi enkä ihmiseksi tai linnuksi?" - Ian ajatteli. "Kyllä, kyllä, haluan olla lintu. Näin heidän leikkivän aamunkoitteessa ja rakentavan pesiä ja lentävän pois jonnekin kauas, muihin maihin. Näin heidän kylpevän kosteissa lehdissä ja pudistelevan iloisesti kastepisaroita höyhenistään. He voivat istua puiden latvoissa ja nähdä nousevan auringon, he voivat nousta kuulemaan taivaan hiljaisuuden ja kohtaamaan leikkivän viisaan tuulen. Tiedän, että tämä on heidän vahvuutensa. Linnut ovat yhtä tuulen kanssa, sukulaishenget, he tarvitsevat toisiaan... Mutta minulla ei ole sielua." – Robotti oli hiljaa, lakaisi lattiaa Ja nämä ajatukset ja tämä loputon kylmä tyhjyys veivät hänet. Päivä toisensa jälkeen hän huomasi, kuinka kömpelö ja rappeutunut hänestä tuli. Hänen kristallipupillinsa muuttuivat sameiksi, mekanismit liikkuivat yhä huonommin, kunnes lopulta eräänä päivänä hänet käynnistettiin, mutta hän ei voinut liikkua. Loppujen lopuksi hän on palvellut ihmisiä hyvin niin monta vuotta. Vanhentumispäivä oli umpeutunut, ja tälle tarinalle oli mahdollista tehdä luottavainen loppu seuraamalla kaatopaikalle menneen roskat kanssa. Mutta joskus elämässä tapahtuu niin, että tarina saa oudon ja hyvin odottamattoman käänteen, joka menee pidemmälle tilastot, juuri tuo rutiini, johon olemme kaikki niin tottuneet. Joskus hämmästyttävän sattuman tai ylhäältä tulevan päätöksen johdosta olosuhteet voivat muuttua niin arvaamattomiksi. Ja luultavasti tässä on jotain erityistä ja tärkeää jollekin muulle kuin meille. Ja mitä tahansa voi tapahtua. Kuorma-auto tärisi töyssyissä. Lähestyttyään kaatopaikkaa, kuljettaja perääntyi, kääntyi ympäri ja heitti haisevan sisällön, lisäten valtavaa roska- ja jätekasaa ylös, musta parvi, joka täytti taivaan, alkoi huutaa ja räpäyttää kiihkeästi siipiään. , ikään kuin jotain käsittämätöntä olisi tapahtunut yhdessä Meidän robottimme kanssa myös putosi roskana. Se oli lian peitossa, ja he unohtivat sammuttaa sen. Eli he unohtivat painaa samaa painiketta viimeisen kerran. Siksi robotti tarkkaili kaikkea, mitä sille tapahtui tällä matkalla kaatopaikalle. Hän ei voinut liikkua, mutta silti kuin ennen hän näki ja kuuli mitä ympärillä tapahtui. Hän putosi hyvin, koska hän pystyi katsomaan taivaalle. Voi miten upea taivas se olikaan! Voiko taiteilija välittää…»