Kirjoittajalta: Essee aiheesta onnellisuus))) Nyt ei ole elämäni helpoin ajanjakso. Ja vaikeuksia syntyy eri alueilla. Ja äskettäin kului vuosi minulle hyvin läheisen ihmisen kuolemasta. Ja tänä vaikeana aikana ajattelin... Millaista onnea se on? Oliko se edes elämässäni? Ja mihin tämä liittyi? Mihin meidän pitäisi nyt luottaa? Äskettäin vanha teini-iän unelmani toteutui: Minua alettiin julkaista hyvässä psykologisessa lehdessä. Kolmas painos on jo tulossa. Ja ponnisteluistasi on palkkio. Tuplasti kiva. Mutta sitä on vaikea kutsua onneksi. Ajattelin... Miksi? Mutta koska se liittyy odotuksiin. Kävi ilmi, että kyse ei ollut vain unelmista. Unelman toteutuminen toi iloa ja iloa. Mutta ne haihtuivat nopeasti. He eivät osoittautuneet kovin kekseliäisiksi. Koska ammattiin liittyy paljon pelkoja ja odotuksia. Jos en saavuta tätä ja tätä, jos en tee tätä, niin... Sitten olen kauhea/huono/keskikertainen, joten mitä muuta se voisi olla. Yleensä häntä ei hyväksytä itsestään. Lapsuuden tarinani sanoo minulle taas "hei" :) Hyvä huono neuvo: jos haluat tulla "impotenttiksi" ammatissasi, liiketoiminnassasi, pelkää epäonnistumista, pelkää pilaamista, itsesi häpeämistä. Energian ja kykyjen heikkeneminen on taattu. Tarkistettu :) Ja sitten yksi hetki elämästäni tulee mieleeni. Tyttäreni oli 3kk. Ikkunan ulkopuolella on toukokuu. Asuimme kolmessa 13 neliömetrin huoneessa. Ja myös naapurit. Ja olin niin onnellinen!!! Muistan, nostan tyttäreni sängystä, hymyilen, hänkin hymyilee minulle. Peseydymme, ruokin häntä ja seuraan mieheni töihin. Tyttäremme sylissämme katsomme ulos ikkunasta ja siellä on vihreitä koivuja, linnut laulaa, aurinko on kirkas, lämmin ja kevyt. Isä oli elossa, hän tuli tapaamaan tyttärentytärtään JOKA päivä!!! Käytin vapaan minuutin töissä. Joskus hän juoksi sisään 3 minuutiksi vain suudellakseen päätäni. Eikä ollut tekosyitä ahtaista olosuhteista, kiireisyydestä jne. Otin tyttäreni ja rattaat ja juoksimme kävelylle nauttimaan aamusta: talomme lähellä aamuisin ja iltaisin voi tuntea metsän hengityksen! Ja juuri sitä se oli! Se oli onnea. Muistan sen ajan elämäni onnellisimpana. Ja ymmärsin miksi. Koska ilon kokemus ei ollut "jossakin". Ei saavutuksia tai ansioita, ei odotuksia, edes omiasi itseltäsi. Rakastin yksinkertaisesti: tytärtäni, miestäni, isääni, rakkaansa, valoisaa, viihtyisää huonettamme, aurinkoa ja leikatun ruohon tuoksua ikkunan alla. Lähdin juuri kotoa, missä olin mukava ja mukava, ja nautin jokaisesta hengityksestä. Nautin mieheni, tyttäreni ja isäni rakkaudesta. Koska nämä olivat vain todellisia tunteita välillämme: olimme vain onnellisia toisiimme. Onnellisuus oli vain katsomista toistensa silmiin, halailua, yhdessäoloa, vitsailua, yhdessä hengittämistä, puhumista. Mikä pilasi onneni? Tai kuka minä itse uskoin, että minun oli täytettävä odotukset. Ole hyvä vaimo, äiti. Ole sitten hyvä asiantuntija, tuo iloa/käyttöä/rahaa. Onnellisuus ei ole siellä, missä minun pitäisi olla... Kun sanotaan, että onnellisuus on sisällä, niin ymmärrän nämä yksinkertaiset sanat. Mutta ne eivät ole yksinkertaisia, missä se on? Mihin kannattaa luottaa, jotta tämä haluttu alapuoli löytyy? Mistä kaivaa, mistä valita? Etsi asenteita ja uskomuksia siitä, miten asioiden pitäisi olla Hyvä äiti, hyvä vaimo, hyvä tytär/väi, hyvä sisko, hyvä asiantuntija/ammattilainen, hyvä ihminen, purkaa nämä kasimat! Ja se on parempi sellaisten ihmisten tuella, jotka ymmärtävät siellä Shambhala. Piilossa näiden epäjumalien alla. Niin kauan kuin en ajatellut hetkeäkään, olinko hyvä äiti, olin onnellinen ja lapseni tunsi oloni hyväksi. Ja ylipäätään on absurdia saada selville, kuinka oikein kaikki oli niin kauan kuin en syvenny siihen, mitä olen tyttärenä velkaa ja mitä vanhempani ovat minulle velkaa, olen onnellinen saadessani olla suhteessa läheisteni kanssa. . (tässä emme puhu kieltämisen äärimmäisestä mekanismista!) Se oli nimenomaan iloista olemassaoloa kontaktissa ihmisten kanssa. On joko "onnea olla" tai "on täytyy olla...". Siinä se ero.