Kirjoittajalta: Miksi emme osaa rakastaa? Mistä saan tämän rakkauden itselleni? Mitä pitää tehdä ja mitä tehdä En usko itseeni... En usko, että voin muuttaa elämääni... Mikään ei koskaan toimi minulle... Vaikka alkaisin tehdä jotain? ilosta, palan nopeasti loppuun ja petyn itseeni entistä enemmän... Laiskuus, väsymys, apatia - nämä ovat jatkuvat kumppanini viime aikoina... Mikään rauhoittava lääkkeet ei auta... Mikään ei tee minua onnelliseksi elämässä, raivoan omaani. lapset, en halua nähdä miestäni ollenkaan, kaikki hänessä ärsyttää... Ymmärrän, että elämä kulkee ohitseni, mutta mitä voin tehdä, en ymmärrä kuinka alkaa elää toisin... Tämä on eräänlainen kompotti siitä, mitä yleensä kuulen ensimmäisissä tutustumisneuvotteluissa. On hämmästyttävää, kuinka monella naisella on samanlaisia ​​kokemuksia... Ja on todella surullista, että vielä enemmän on niitä, jotka pelkäävät itseäänkin myöntävät, että jotain on vialla. ... Puemme yllemme menestyksen ja merkityksen naamion, mutta olemme kyllästyneitä itseemme... Mistä harmoniasta, ilosta ja rakkaudesta voimme puhua, kun epätoivo ja viha revitään sisältä... Kun et tiedä mitä tehdä ratkaisemattomien ongelmien taakan kanssa, jotka vain yrittävät pudota päähäsi ja tainnuttaa sinua entisestään, eikä aika ole enää auttaja, epäkohtien tuska ei hukku, pettymys itseensä voimistuu ja elämä vain. syventää värejä vuodesta toiseen. Monet syyt voivat selittää tämän ehdon... Mutta aivan ensimmäinen asia on, että meitä ei opetettu RAKASTAMAAN ITSEMEÄ ja HYVÄKSYMME ITSEME kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, heikkouksineen ja epätäydellisyyksineen Meitä opetettiin kääntymään pois itsestämme: Kun he yrittivät! sovittaa meidät yleisiin normeihin, kun he unohtivat kehua meitä tai eivät huomanneet onnistumisiamme, kun he eivät sanoneet "rakastan sinua" ja "olet paras." onnistuvat varmasti.” Kun he kielsivät tunteemme ja kielsivät meidät: itke, suuttuu, loukkaannu kun rajoitimme pyrkimyksemme omiin rajoihinmme , et onnistu." Joten nyt käy ilmi, että tämä kaikenkattava rakkaus itseään kohtaan on nyt syvällä surujen ja pettymysten raunioiden alla... Sitä sitovat tiukasti loputtomat pelot ja epäilykset... Hylkäämisen tuska, menetetyistä tilaisuuksista johtuva suru , syyllisyyden tunne arvottomuudesta murskataan raskaan sorron alla... Sellaisen matkatavaroiden kanssa on mahdotonta nauttia elämästä...Silmäsi eivät loista onnesta, kun sielusi on niin täynnä rauniota...Ketään on mahdotonta rakastaa vilpittömästi ja ilman väitteitä, samalla kun rakkaus itseäsi kohtaan kuolee tuntemattomassa vankilassa. Siten apatia, laiskuus, ikävystyminen rakkauden ja yleismaailmallisen onnen sijaan... Voimaa ei yksinkertaisesti ole jäljellä... Ne kaikki sulautuvat tuskin - tuskin merkitsevät aikaa, vetäen "kertyneitä rikkauksia" taakseen. Mutta hurraa, tämä ei ole kuolemantuomio Ja tähän ongelmaan on olemassa ratkaisu. kääntyä itsesi puoleen... Yhtäkkiä käy ilmi, että sinulla on jotain mistä rakastaa ja arvostaa itseäsi ... Jostain syystä annat itsesi olla epätäydellinen ja hyväksyt itsesi todellisena sellaisena kuin olet...Olet täynnä voimaa jatkaaksesi... Vilpittömästi hymyillen ja onnesta hehkuvin silmin! Eikä tämä ole ollenkaan monimutkainen tiede... Kun itse opin tämän, elämäni oli täydessä vauhdissa... Aikaisemmin se oli enemmän kuin seisahtunut lätäkkö, joka oli kasvanut suomutalla, mutta nyt siellä on todellinen koippuvirta, ja raikas, virkistävä ja kristallinkirkas Tämä on virta, joka täyttää energiaa, voimaa, itseluottamusta... Ja pikkuhiljaa se vie mukanaan kaiken vuosien aikana kertyneen painolastin, joka minunkin piti kantaa mukanani. Kaikki, mihin olin pyrkinyt vuosia ja kävelemään pienin askelin, alkoi muotoutua, ikään kuin se itsestään muuttuisi sellaiseksi, en osannut edes kuvitella sitä itse ja pelkäsin, että se todella olisi parempi minulle. Oikeat ihmiset alkoivat saapua oikeaan hetkeen, tietoa ja muuta... Samaan aikaan sieluni on täysin rauhallinen, tyyni ja vapaa, vaikka ukkosmyrskyjä tulee usein yli laidan.