Näin usein unia tsunamista. Se on niin uskomaton tunne. Istut rannalla, otat aurinkoa, etkä häiritse ketään. Ja sitten... Aalto... Aivan yläpuolellasi. Se on vain jännittävää. Ja muistan dynamiikan Aluksi se oli helvetin pelottavaa, anteeksi ranskani. Aivan kamalaa! Juoksin, pelastin itseni, yritin pelastaa kaikki ympärilläni. Kiipesin korkeuksiin, juoksin kaupungin halki... Heräsin hikoilemaan, ja sitten ruumiini muisti pitkään pelon tilan. Kerran jopa aalto nielaisi minut, tukehtuin ja "kuoli" unissani. Tietenkin heräsin äkillisesti ja aloin hengittää nopeasti ja muistan, että joskus muistin, että näin toissapäivänä tsunamin ja pakenin sitä. Mutta puolen minuutin kuluttua muistin, että se oli unta... Ja silti kysyin itseltäni... "Tai ehkä en sittenkään nähnyt sitä unta?" Ja tällä jälkimakulla oli kaksijakoisia kokemuksia. Ja se näyttää uskomattoman pelottavalta, mutta haluan todella kokeilla, kokea sen todellisuudessa. Tiedätkö, kun tiedät, mikä tappaa sinut, mutta on niin houkuttelevaa tarkistaa, mitä jos se ei tapahdu? Ja vaikka olisikin, se on sen arvoista kuolla... Se oli melko pitkä aika, ehkä kaksi tai kolme vuotta. Tämä oli ennen terapiaa ja ensimmäistä terapiavuotta. Sitten aloin haaveilla tyynestä merestä, mutta näihin uniin liittyi aina ilmoituksia, että maailmanloppu on tulossa ja kaikki tarvitsevat pelastusta. Tämä unelmasarja päättyi siihen, että minun piti kävellä veden päällä päästäkseni toiseen elämään... Sanoin itselleni, että tärkeintä on uskoa. Ja minä menin... Aivan säteilevän aamun Mustanmeren pintaa pitkin... Sitten haaveilin usein olemattomasta kaupungista ja merestä siinä. Jokaisen unelman myötä kaupunki ja tämä meri paranivat ja kirkastuivat. Kunnes tuli siihen pisteeseen, että juna kulki yli meren, merellä oli tehtaita ja lähellä - aivan meren keskellä - viihdekomplekseja, kului vielä aikaa, ehkä vuosi, ehkä kaksi, ja aloitin unelmoi taas tsunamista. Mutta nyt en pelännyt häntä. Eikä hän edes paennut. Se vain meni minulta ohi. Seisoin vain ja katselin yläpuolellani nousevaa aaltoa. Se sai hengitykseni salpaamaan. Mutta ei enää pelosta. Ja kuinka upea hän on! Mikä luonnon ihme tämä on! Olin lujasti vakuuttunut, että tämä luonnon ihme ja minä olimme ystäviä Ja nyt kaipaan sinua... Tsunami, tule luokseni useammin unissasi! Olet olemukseni. Olet kaikkeni. Sinä olet minä. Ja en voi olla erilainen kuin joku kaltainen - kaiken vievä, jännittävä, pelottava, mutta samalla aistillinen, tarkkaavainen ja hellä, jos luotat tähän luonnon ihmeeseen... Ja kaipaan sinua! Vaikka kuinka kovasti yritän tulla erilaiseksi... Olennaistani ei voi korjata - olen tsunami!