Tänään haluaisin keskittyä hieman tarkemmin yhteen modernin psykoterapian tärkeimmistä ongelmista. Puhumme henkisen trauman psykoterapian ekologiasta ja psykoterapeutin ammatillisen burnoutin ehkäisystä. Tämä aihe vaikuttaa minusta sitäkin tärkeämmältä edellä käsitellyn ajatuksen yhteydessä psykoterapiasta kokemusta tukevana prosessina. Luonnollisesti herää kysymyksiä: "Mitä tapahtuu terapian aikana terapeutin omalla kokemuksella?", "Onko terapeutilla oikeus kokea oman elämänsä tapahtumia terapian aikana?" Olen vakuuttunut siitä, että tässä tapauksessa emme puhu niinkään oikeuksista kuin välttämättömyydestä. Mielestäni terapeutin ammatillisen työn tärkein työkalu on hänen oma kokemisprosessinsa. Terapeutin vapaus hänen kokemuksessaan nykyisestä elämäntilanteesta on johtava terapeuttinen tekijä, joka määrää terapian onnistumisen. Ensinnäkin terapeutin omien minä-ilmiöidensä käsittely on tietyssä mielessä malli asiakkaalle. Toiseksi vain terapeutti, joka on vapaa kokemuksistaan, luovan dynamiikkansa ja näin ollen korkean herkkyyden kautta nykytilanteeseen, voi helpottaa itsedynamiikkaa kontaktissa. Siten kaikki edellä kuvattu kokemisprosessista ja itsedynamiikasta on yhtä tärkeää terapeutille, mukaan lukien sekä henkisen trauman esiintyminen että elvyttämisprosessi. Terapeutilla on siis myös henkisen trauman riski, ja lisäksi, kuten Gestalt-terapeuttien ammatillisten koulutusohjelmien toteuttamisesta saatu kokemus osoittaa, monilla menestyneimmistä opiskelijoista on monia omia melko syviä henkisiä traumoja. Uskon, että kiinnostus muita ja itseään kohtaan on suurelta osin terapeuttien omista traumoista motiivina, ja juuri tämä tekijä (uteliaisuus toisen ja omaan elämään) ratkaisee pitkälti menestymisen ammatissamme. Terapeutin terapeuttinen työkalu ei tietenkään ole niinkään trauma kuin niistä jääneet psyykkiset arvet ja arvet. Mitä sitten tapahtuu terapeutin elämälle terapiaprosessin aikana? Yhteydenpito asiakkaan kanssa on myös tapahtuma terapeutin elämässä. Siksi se on myös koettava. Jossain vaiheessa kahden ihmisen elämä kietoutuu ja jaetaan. Terapiaprosessissa koen tapaamisen tapahtuman, ja tukemalla asiakkaan kokemisprosessia voidaan tietyssä mielessä sanoa, että koen myös hänen elämäänsä. Tietysti tässä tapauksessa on olemassa vaara keskittyä vain asiakkaan kokemukseen, jättää itsensä huomioimatta, muuttua pitkän ja menestyneen kollegani sanoin "laitteeksi, joka palvelee muiden ihmisten elämää". Ulospääsy tästä tilanteesta on toisaalta herkkyys omalle elämälle terapian aikana, joka ilmenee reaktiona yhteydenottoon asiakkaan kanssa, ja toisaalta ekologinen asenne terapian ulkopuoliseen elämään. Jälkimmäinen sisältää elämäntapahtumien kokemuksen täyteyden säilyttämisen ja sen seurauksena tyytyväisyyden elämään. Molemmissa tapauksissa puhumme kokemusprosessien raskaasta suhteesta. Terapeutin umpikuja ja terapeutin loppuun palaminen johtuvat siitä, että terapeutti jättää huomioimatta oman kokemisprosessinsa. Dynaaminen kenttä merkitsee hahmon ja maan jatkuvaa dynamiikkaa. Luova sopeutuminen edellyttää taustailmiöiden mahdollisuutta nousta hahmoiksi. Toisin sanoen terapeuttisen työprosessin loppuunuutumisen estämiseksi terapeutin tulee olla tarkkaavainen omaan kokemisprosessiinsa, ja tätä varten hänen tulee joskus sijoittaa se ellei terapeuttisen prosessin, niin oman tietoisuutensa kuvaan. . Toisaalta työn ulkopuoliseen elämään liittyvien tapahtumien kokemusten "hautaaminen" työelämän taustalle vie terapeutilta tarvittavat resurssit, myös terapiaan. Lisäksi oman elämänkokemuksen huomiotta jättäminen sitoo.